Mi vida caraqueña

Viimeinen viikko Kolumbiassa

2010-05-11T06:51:00.000-07:00

Viimeisen Kolumbian viikkoni kunniaksi sain seuraksi sveitsilaisen Janan, johon tutustuin Caracasissa, ja jonka kanssa reissusuunnitelmat menivat kohtalaisen hyvin yksiin. Hieman kompromissotaitoja yhteisreissaaminen kuitenkin vaatii; eritoten kun yksin matkatessa ehdin tottua Oman Tien Kulkemisen luksukseen.

La 1.5. San Andres - Cartagena

Karibian aurinko vaihtui, noh, Karibian aurinkoon. Kuinka monta kiellettya esinetta voi tuoda vahingossa lennolle? Taskuveitsi, vesipullo, pari sytkaria. Ei ihme, etta Medellinin kartelli sai aikoinaan tiputettua Aviancan lennon. Treffasin Janan Cartagenassa hostellissa, mista jatkettiin Cartagenan salsan ja vallenaton huuruiseen yohon.

Su 2.5. Cartagena

Cartagena kaiken kaikkiaan tarjoaa turisteille enemman historiaa ja arkkitehtuuria kuin koko Venezuela yhteensa. Sen huomaa myos siita, miten kaduilla huudellaan, miten korukauppiaat sun muut ammatinharjoittajat pyorivat ymparilla minka ehtivat ja siita, miten tuotteet on hinnoiteltu. Kaytiin kauneuskylvyssa mutaa puskevassa tulivuoressa. Janna fiilis lollya epamaaraisessa tahmassa parin kilometrin syvyisen kraatterin pinnalla.

Ma 3.5. Cartagena

Vesisateen kunniaksi menin aamulla manikyyriin ja viisi minuuttia myohemmin tuhosin lopputuloksen. Tyypillista tiina parviaista. Illalla puhuttiin ikuisesta rakkaudesta ja juotiin kaljaa.

Ti 4.5. Cartagena - Santa Marta

Ai etta oli ihanaa kayda aamulla salilla! Ihan kuin olisin astetta enemman elossa. Siirryttiin Santa Martaan, idemmas rannikolla, torkean ylihinnoitellulla turistibussilla, koska "se on niin kateva". Tosin meidan piti tapella saadaksemme kyydin sinne asti, minne sen maksoimme. Santa Marta vaikuttaa ihanan normaalilta kaupungilta Cartagenan jalkeen - mukava nahda muitakin kuin kansainvalisia backpackereita.

Ke 5.5. Santa Marta - Taganga

Tervetuloa backpacker-helvettiin! Todennakoisesti mekin paadytaan ennen pitkaan lojumaan rannalla kuusi viikkoa, vetamaan halpaa kokaiinia, syomaan filet mignonia ja puhumaan vain ja ainoastaan englantia. Iltalenkilla sain kivat vekit polviin ja kammeniin. Tama jokareissuinen arpeutuminen on jo muodostunut perinteeksi; eipahan tarvitse miettia matkamuistoja! Hostellitalk jakautuu karkeasti kolmeen luokkaan: 1) "mista oot, minne meet" -keskustelut 2) "mista tuun, mita oon nahnyt" -monologit 3) "mita haluat elamaltasi, oletko onnellinen" -syvaruoppaus.

To 6.5. Taganga

Uuuh: tanssiminen, backpackerien small talk ja baarit tulevat korvista ulos. Lisaksi kannykka likosi merivedessa sukellusretken ajan. Janalla on string-bikinit, tanssikengat, pussillinen koruja ja poseerausilme.

Pe 7.5. Taganga - Santa Marta - Taganga

Rahanhakureissu Santa Martaan. Kolumbia on osoittautunut yllattavan kalliiksi maaksi matkustaa, eritoten rannikon turistikeskittymissa paivabudjetti paukkuu ja nitisee. Suomessa tulee ikava: 1) Avointa uteliaisuutta: kukaan ei varmasti tule kysymaan mitaan vaikka kulkisin ympariinsa paa kipsissa. Taalla pari laastaria saa jokaisen vastaantulijan sympatiat. 2) Musiikkia kaikkialla. Alunperin melusaasteena pitamani jatkuva taustahaly kuuluukiin nykyaan luontevasti taustamaisemaan, samoin kuin nettikahvilassa youtuben tahtiin laulavat ihmiset.

La 8.5. Taganga - Cabo San Juan, Tayrona

Parin tunnin kavely Kolumbian viidakossa haihduttaa kivasti edellisillan rommihuurut. Valilla pitaa pysahtya ja lapsaista itsea: Kolumbian viidakossa! Viitisen kuukautta sitten en nahnyt tata tilannetta tulevaksi. Tayronan kansallispuistosta loytyivat maailman ihanimmat turkoosinsiniset laineet ja maailman ylihinnoitelluin riippumattomajoitus. Mutta nukuttiin kylla koko rahan edesta, meren pauhatessa taustalla.

Su 9.5. Cabo San Juan - Taganga

Viimeinen paiva Kolumbiassa. Joka neropatti taisi varastaa hajonneen kannykkani, jonka SIM-kortti ei toimi Kolumbiassa. Tai sitten saatoin kadottaa sen itse. Kannykka voi nakojaan olla hyodyton hyvin monella tapaa. Tapasin Tagangassa uudestaan ruotsalaisen Erikin, johon tutustuin jo Bogotassa. Hassua, miten toisella tapaamiskerralla tuntuu jo kuin oltaisiin ikivanhoja tuttuja. Kaytin kohtalaisesti energiaa vakuuttakseni Erikin siita, etta Venezuelassa pystyy matkustamaan tulematta tapetuksi.

Ma 10.5. Taganga - Santa Marta - Maicao - Maracaibo - Coro

Huh mika reissupaiva! Heratyskellon puutteessa kaskin itseani heraamaan aurinnoustessa, ja niinpa nousin viitta vaille kuusi (onko tama nyt se biologinen kello?). Seitsemaan mennessa olin Santa Martan bussiterminaalissa ja yhdeltatoista siirryin Maicaossa kimppataksiin. Rajanylitys oli suoraan sanottuna jumalaton ruljanssi. Kaksien leimojen lisaksi passit tarkastettiin noin miljoona kertaa ja matkatavarat kaytiin lapi kahdesti. Tamponit ja likaiset alusvaatteet olivat taas se epailyttavin osa. Kimppataksi vei minut Maracaiboon asti, missa siirryin Coroon vievaan bussiin, joka hajosi matkalla ja vaihdettiin uuteen. Noin 15-tuntisen reissun jalkeen paasin vihdoin perille. Venezuelan kaoottisuus ja legendaarisen huono palvelu tuntuvat ihanan kotoisilta Kolumbian astetta trimmimman turisti-infrastruktuurin jalkeen. Janna mita asioita sita kaipaakaan!

Taydellisen suunnitelemattomuuden tuottama reppureissaajan viikko

2010-05-01T14:34:00.000-07:00

Vapun kunniaksi keskeytan jatkuvan juhlimiseni ja riekkumiseni ympari Kolumbiaa siksi aikaa, etta saan blogin paivitettya ajan tasalle. Viela pari paivaa samaa, ja kerrottavaa olisi niin paljon, etta blogi jaisi ikuisiksi ajoiksi paivittamatta. Teknisten puutteiden vuoksi kuvat seuraavat perassa.

Pe 23.4. San Gil - Villa de Leyva

Parin epatoivoa huokuvan aamupuhelun jalkeen kavi hyvin ilmeiseksi, ettei lentojen siirtamisesta ole toivoakaan, paitsi tietysti jollen halua lunastaa Air Francelta kokonaan uutta kotimatkaa. Kehvelin kehveli. Ei auta, palaan kotiin ajallani. Ja on muuten parempi olla lammin ja kaunis alkukesa Suomessa. San Gilista siirryttiin pienella porukalla Villa de Leyvan ihanan sopoon, joskin todella epatodellisen autioon, kolonialistiseen pikkukylaan. Syy autiuteen selvisi kaupungin jarjestyssaannoista: katukaupittelu kielletty. Hah? Tutustuin uusiseelantilaiseen elamantapamatkailijaan, jonka clame for fame oli joutuminen FARC:n kidnappaamaksi edellisella Kolumbian reissulla parikymmenta vuotta sitten.

La 24.4. Villa de Leyva - Bogotá

Olen selkeasti pikkukaupungin tytto. En maalaistytto, koska sillon en olisi jaanyt hammentyneena rapyttelemaan silmiani, kun lauantain aamumarkkinoilla hevonen astui aasin. Enka myoskaan suurkaupungin kasvatti, koska silloin en olisi Bogotaan saapuessa jaanyt bussin ikkunaan toljottamaan kirkkaassa paivanvalossa elantoaan tienaavia prostituoituja. Siina missa Caracasiin saavutaan suunnasta kuin suunnasta slummien varjostamia laaksoja seuraillen, tapahtui Bogotaan saapuminen - huorista huolimatta - siisteja, leveita ja vehreita puistobulevardeja pitkin.

Su 25.4. Bogotá

Vietin paivan rakastuen Bogotán historialliseen keskustaan: kirjakauppoihin, museoihin ja kirkkoihin. Kaiken backpackerresuamisen jalkeen tuli jotenkin, noh, sivistynyt olo. Kolumbian kahviin sen sijaan olen hieman pettynyt... Venezuelassa tosiaan jokainen katukauppiaskin myy tummaa paahtoa paineella suodatettuna, kun taas Kolumbiassa juodaan kaikkialla kovasti tutunoloista vetista suodatinkahvia. Kolumbiassa, joka kuitenkin on kuuluia nimenomaan kahvistaan ja kokaiinistaan. Kahvikokemuksesta viisastuneena jattanen kokkelin kokoaan valiin.

Ma 26.4. Bogotá

Kolmessa kilometrissa oleskelu vaati veronsa laittamalla nukkumaan uskomattomat 15-tuntiset younet. Saa Bogotassa alkoi olemaan sen verran Suomen juhannuskelien tapainen - lue: sateinen ja kylma - etta kavin hetken mielijohteesta ostamassa keskiviikoksi lentoliput San Andresin saarelle, joka sijaitsee Karibianmerella Nicaraguan korkeudelle, mutta kuuluu Kolumbialle.

Ti 27.4. Bogotá

Ah miljoonas sadepaiva! Onneksi jo San Gilissa tapaamani Carollyne sattui samaan hostelliin, joten paastiin viettamaan kahviloidenkiertelypaivaa (keskittyen teehen ja leivoksiin) ja haaveilemaan tulevista reissuista. Kavin myos poliisimuseossa tutustumassa huumekuningas Pablo Escobarin nousuun ja tuhoon. Kaveri haaveili 80-luvulla osallistuvansa valtakunnanpolitiikkaan korkeimmalla tasolla ja tarjoutui hyvantahdon elkeena maksamaan koko Kolumbian ulkomaanvelan pois. Oli vain hieman liian ilmeista, mista moinen rahasumma voisi olla peraisin, ja niin Escobarista tuli lainsuojaton. Opin myos uuden sanan espanjaa. Tai oikeammin uuden merkityksen vanhalle sanalle. Esposa, suomeksi vaimo tai puoliso, tarkoittaa myos kasirautoja. Tassa olisi tilaa vaikka millaiselle semanttiselle "muna vai kana" -henkiselle saivaratelulle, mutta jatan sen lingvistisesti valistuneemmille bloginkirjoittajille.

Ke 28.4. Bogotá - San Andres

Aurinko! Lampo! Pystyin oikeasti tuntemaan, miten hien mukana kaikki rinkan raahaamisesta syntyneet jannitteet vai sulivat pois. Edessa kolme paivaa turkoosia merta ja hyvia kirjoja, seka sukeltemista kumpaankin edellamainittuun. Kuinka monta kiellettya esinetta pystyy vahingossa saamaan lennolle mukaan? Vasta jalkikateen huomasin pitaneeni hallussani 1) vesipulloa 2) linkkuveista 3) kahta sytkaria. Minka lisaksi unohdin tietty sammuttaa kannykan. Ja kaikki tama Aviancan lennolla, joilla on ilmeisesti terroriuhan takia tuplaturvatarkastukset. Joo, en ole erityisen ylpea itsestani. Hauska yksityiskohta: "hotellin" pihatielle kollotteli unelias rottapariskunta.

To 29.4. San Andres - San Luis

En ole mikaan bongailusukeltaja. Enka mikaan aarimmaisyyksien hakija. Lahinna olen viehattynyt sukeltamisen sallimasta kolmannesta ulottuvuudesta, ja siita miten ajatuksetkin lahtevat kellumaan omia aikojaan. 29-asteinen vesi 40 metrin nakyvyydella tarjoaa aika miellyttavat puitteet meditointiin. Nain myos maailman holmoimman pikkukalan, joka sukelsi samaan korallinkoloon uudestaan ja uudestaan, kiertaen aina samaa reittia takaisin etupuolelle. Tuli mieleen se Disneyn Pienen merenneidoin hontti kalahahmo. Parsky?

Pe 30.4. San Luis

Metsastaessani unelmaa palmuista, valkoisesta hiekasta, riippumatoista ja turkoosista rantavedesta paadyin maksamaan itseni melkein kipeaksi tarpeeksi paratiisiomaisesta majoituksesta. Ainakin verrattuna totuttuun 5 euroa/yo -hintatasoon. Ekstrarahalla sain kuitenkin viilean ilmastoidun huoneen, kaapeli-TV:n seka kolmeen ja puoleen kuukauteen ensimmaisen oikeasti kuuman suihkun. Seka hintaan sisaltyvan aamiaisen, mika on tietenkin parasta ikina.

Uusi blogimoodi

2010-04-22T19:59:00.000-07:00

Tuoreen loman ja ulkomailla oleskelumoodin kunniaksi siirryn uudentyyliseen blogiraportointiin, ihan vain oman elamani seka myos tietysti yleisen luettavuuden ja seurattavuuden helpottamiseksi.

Keskiviikko 14.4. Caracas / yobussi
Woohoo! Vapaus! La liberte! Kuumeinen pakkaus- ja hyvastelypaiva. Sain tyovaatteet ja kaikenlaisen turhan salan matettya isoon matkalaukkuun Caracasin kotiin jatettavaksi, seka rinkan pakattua jo valmiiksi hajoamispisteessa olevilla vaatteilla, joilla voi heittaa vesilintua mikali matkaostosten maara sita edellyttaa.

Torstai 15.5. Merida
En lakkaa hammastelemasta loputonta kykyani nukkua yobusseissa, vielapa ilman matkapahoinlaakkeita tai muita rauhoittavia. 15 tuntia Caracasista Meridaan meni kylkea kaantamalla, eika pieni jonoissa nykiminen tuntunut missaan. Iltapaiva meni vuoristoilmaan sopeutuessa ja muihin - ensimmaisiin Venezuelassa nakemiini - reppureissaajiin tutustuessa. Sattuipa samaan posadaan jopa toinen suomalaisvahvistus.

Perjantai 16.4. Merida
Pyorailypaiva! Kun kerta Venezuelan ulkoilupaakaupungissa ollaan, niin pitaahan sita nyt vahan koetella omia rajojaan. Esimerkiksi pyorailemalla 30 kilometria ylamakeen ja nuosemalla 1700 metrista 3000 metriin. Onneksi ei ollut ketaan kokenutta vuoristopyorailijaa matkassa, olisi muuten havettanyt aika ajoin taluttamisen puolelle viirannut ylamakiurheilu. Paluumatka sujahtikin sitten autoja ohitellen. Hollantilaissuomalaisen illallisen pari punaviinipulloa johtivat coctailbaarin kautta yokerhoon ja sielta nukkumaan pari tuntia ennen aamuheratysta. Innostuin baarin tanssilattialla esittelemaan vanhaa tanssibravuuriani spagaattia, mista kiitoksena ainoat reissussa mukana olleet pitkat housut sanoivat sopimuksensa irti. Who needs trousers anyway?

Lauantai 17.4. Merida
Hehehheheheheh. Niin fiksua tehda jotain, mita kuvataan lauseella "about the craziest the you can do without actually getting killed" parin tunnin younilla. Toisaalta, mikaan ei pirista enemman kuin sukeltaminen jaiseen vuoristopuroon, muutaman vesiputouksen laskeutuminen koysien varassa seka hyppiminen viidesta metrista alle metrin levyisen kallionkoloon. Koysien varassa killuminen oli itse asiassa niin siistia, etta pakko varmaankin jossain vaiheessa paasta kiipeilemaan.

Sunnuntai 18.4. Merida (Venezuela) - Pamplona (Kolumbia)
Posadasta tarttui matkaseuraksi Kolumbiaan parin vuoden tauon jalkeen palaava Javier. Rajanylitys oli naurettavan yksinkertaista, mita ei valttamatta kaiken chavezilaisen uhittelun jalkeen uskoisi. Jos tarve joskus yllattaa, niin tiedoksi etta Cucutan kohdalta rajan yli voi kavella ilman, etta ketaan kummemmin kiinnostaa. Pamplonassa satoi, ja hotellihuonekin oli aika tylsa kivan yhteisollisen posadan jalkeen, vaikka jenkkikaapeli-TV tietty toi paikalle lisapisteita, smaoin kuin kuuma suihku.

Maanantai 19.4. Pamplona - San Gil
Normaalisti kuuden tunnin bussimatka Pamplonasta San Giliin pitkittyi ihan oman holmoilyn ja ylimaaraisen ja taysin tarpeettoman bussinvaihdon johdosta muutamalla tunnilla. Maisemat kahdessa tai kolmessa kilometrissa kiemurtelevien teitten varsilla ovat jarjestaan mielettomat, harmi etta ehdin nauttia niista aina noin viisi minuuttia kerrallaan ennen kuin taas nukahdan tunniksi tai pariksi. San Gilista loytyi hauska, joskin espanjantaidot rapauttava, australialaisomisteinen hostelli, jossa paasin taas nauttimaan dormitorian connecting people -hengesta.

Tiistai 20.4. San Gil
Vesiputouspaiva britti-/australialaisseurassa. Nyt OIKEASTI ryhdyttava harrastamaan sita kiipeilya, just niin siisteja luonnonseinamat on. Sen sijaan siisteja eivat ole laskin paan kokoiset sammakot, jotka loikkivat viidakkopoluilla miten sattuu, kuten vaikka esimerkiksi minun paalleni. Sain hassun ajatuksen, taysin sammakoista riippumattoman tosin. Kuinkahan dramaattista saati vaikeata voi oikeasti olla lentojen siirtaminen muutamalla viikolla? Ehtisin rauhassa kulkea lapi Kolumbian aina Quitoon asti, tavata toista vanhaa vaihtarikaveria siella ja vaikka lentaa Caracsiin tai Kolumbian pohjoisrannikolle ennen kotiinpaluuta. Mista ihmeesta taa syyllisyydentunne kumpuaa?

Keskiviikko 21.4. San Gil
Rafting! 4-5 luokan koskien myllytysta parin tunnin ajan. Kirosin ylikehittynytta itsesuojeluvaistoani, joka sai tarrautumaan lauttaan kaikin voimin, jolloin hauskin mahdollinen osuus - veteen putoaminen keskella koskea - jai valiin. Olen vihdoin oppinut ostamaan ennakkoluulottomasti uusia hedelmia aina kun niita tulee vastaan, tata nykya makealta sammakonkudulta vaikuttava granadillo on ehdoton lemppari! Kotiinpaluusuunnitelmat edistyvat, tavallaan. Laitoin jo aidille varoitusviestin. Toisaalta sain tyotarjouksen kesa-/heinakuulle ennen vaihtoon lahtemistani, joten vaaka heiluu nyt vahan epatahtia.

Torstai 22.4. San Gil - Barichara - Guane - San Gil
Oikea reppureissaajaperheen riemuvoitto oli tama paiva. Meita oli viiden hengen porukka, viitta eri kansallisuutta, lampsimassa Baricharan kolonialistisesta pikkukaupungista vanhaa espanjalaispolkua Guanen kolonialistiseen kylaan, missa yksissa tuumin maistettiin paikallisherkkua eli isopersemuurahaisia seka grillattua vuohta. Keskusaukion suihkulahteella paikalliset pikkupojat katsoi silmat pyoreana, kun yritin selittaa, miten voimmekaan kaikki olla kavereita keskenamme, vaikka tullaan eri puolilta maailmaa. Kotiinpaluusuunnitelmat killuvat epamaaraisyyden tyhjiossa. Sain puhelun lapi venezuelan Air Francelle, jonka mukaan paluupaivaa ei saisi muutettua ostamatta kokonaan uutta lippua. Melkein tuli itku. Tarkastan asian aamulla viela Suomen paasta ennen kuin lyon hanskat tiskiin, tunnustan tappioni ja pysyttaydyn alkuperaisessa suunnitelmassa.

Loman ensimmäinen päivä

2010-04-14T15:20:00.000-07:00

Pikainen ilmoitus hengissäolostani ennenkuin suuntaan yöbussilla Meridaan. Viimeinen viikko Caracasissa sujui jotenkin usvaisesti enkä ehtinyt kuollaksenikaan tekemään nasevia, syvääluotaavia tai osuvia havaintoja, joista raportoida. Elämässäni ei myöskään tapahtunut mitään erityisen jännittävää, jos läksiäiskahveja, pientä flunssanpoikasta, illanistujaisia tai työpöydän siivoamista ei lasketa.

Palava vuori

2010-04-06T04:21:00.000-07:00

Pääsiäisloman aikana Caracasin maisema on vaihtanut väriä kuivahtaneen vihreästä surullisen harmaaseen: kaupungin pohjoispuolella kohoava Avila-vuoren luonnonpuisto on kärynnyt maastopalojen kourissa jo parin viikon ajan, minkä johdosta kaupungin ilmakin alkaa olla tuhkasta sakeaa. Eilen satoi hieman, joskaan ei riittävästi 1) raikastamaan puuroutunutta hengitysilmaa 2) todistamaan juuri mitään kristillisen jumalan poliittisesta suuntaumuksesta. Tänäänkin satoi hieman, juuri riittävästi ja oikea-aikaisesti perumaan puistojoogan.

Koko maa tuntuu olevan vielä unessa viikon mittaisen pääsiäisloman jäljiltä. Autoja ei ole edelleenkään liikenteessä normaalia määrää ja kaduilla on ihmeellisen rauhallista. Uutissuvantokin jatkuu. Toki puolueettomalta taholta tuli jo raportti siitä, miten ylimääräinen lomaviikko ei johtanut toivottuun sähkönkulutuksen hillitsemiseen; lisäksi hallitus ilmoitti uusista hinnankorotuksista, tällä kertaa maitotuotteiden osalta.

Puhkijuoksutetut äiti ja Jenni lähtivät eilen. Kymmenen päivän Venezuela-kiertueella ehdittiin nähdä Caracasin historiallinen keskusta, Canaiman mielettömän upea kansallispuisto, kolonialistiseen tyyliin rakennettu Ciudad Bolivar, Rio Cariben unelias kalastajakylä, Medinan ja Pui Puyn (tai Puy Puin, en nyt saa itseäni tarkastamaan) kuvaukselliset joskin pääsiäisenviettäjistä täpötäydet uimarannat, kaakaoplantaasi ja suklaatehdas sekä noin miljoona kilometriä maantietä. Matkaa taitettiin yöbussilla, taksilla, pienlentokoneella, jokiveneellä, kuorma-auton lavalla, pick upin lavalla ja moottoriveneellä. Jäiköhän jotain. Äiti sanoi, että meidän matkustustavasta tuli ihan nuoruus mieleen. Tuli itsellänikin nuoruus mieleen, kun pääsiäisruuhkien takia ei saatu Caracasin paluumatkalle bussilippuja, vaan jouduttiin turvautumaan taksiin. Ja taksi oli yritetty varastaa edellisenä yönä, minkä johdosta siinä ei ollut ikkunoita. Seuraukset: tukka varmaan loppuelämän takussa sekä kauniin grillatun broilerin värinen oikea käsivarsi.

Äiti ja Jenni olivat loistavaa matkaseuraa. Kiitos vielä näin virtuaalisesti kun tulitte käymään! Voin suositella seurana muillekin, loistavan "kaikki käy" -asenteen ansiosta mikään hardship tai mahdolliset alkeelliset olosuhteet eivät käyneet ylitsepääsemättömäksi. Erityismaininta ja kunniapinssi rohkeasta ruokailukäyttäytymisestä. Ja tietenkin miun kamojen ja tuliaiset ensimmäisen satsin viemisestä Suomeen. Ja suomenkielisen kirjallisuuden tuomisesta tänne. Sekä näkkileivästä ja hapankorpusta.

Jäljellä on enää viikko töitä. Lähtökuopat alkavat olla jo aikamoiset. Asuntoon on pääsiäisloman aikana ilmestynyt uusi vuokralainen, joka odottaa ikkunattomassa pikkukopperossa huoneeni vapautumista. Lisäksi työkoneen käyttäjätilini oli vanhentunut viime kuun lopussa, minkä johdosta ensimmäinen loman jälkeinen päivä meni astetta rennommissa merkeissä, lehdet lukien ja kertyneet silput arkistoiden.

Hola Mamita!

2010-03-25T19:37:00.000-07:00

Kävin tänään kolmen euron manikyyrissä. Noin kymmenen minuutin operaatio venyi puoleen tuntiin, kun kynsistäni huolehtinut kauhean tutun näköinen mamma ei pärjännyt ilman kolmea röökitaukoa. Kovan pinnistelyn päätteeksi keksin, ketä manikyristini muistutti: Matti-Esko Hytöstä!

Presidentti määräsi eilen tulevan pääsiäisviikon yleiseksi vapaaksi. Sähkön säästämiseksi. Joidenkin mielestä kyseessä voisi olla populistinen veto, noin niinkuin syyskuun parlamenttivaaleja ajatellen. Venezuelalaiset kun itsekin pitävät itseään laiskoina. Hallituksen virastot ovat, samoin sähkön säästämiseksi, tehneet lyhennettyä viisituntista työpäivää ja vuoden alusta alkaen. En ole kuullut kenenkään valittavan.

Tiistaiaamuna työpöydällä odotti kutsu Venezuelan ulkoministeriöltä samaisena aamuna pidettävään kulttuurikokoukseen. Pääasiallisena viestinä oli, että "me järjestämme tapahtuman kolmen viikon päästä, ja teidän pitäis nyt tänään iltapäivällä ilmoittaa, miten aiotte tätä tapahtumaa tukea". Tähän kyseiseen kokoukseen liittyi myös taannoinen facebookstatukseni "Can I go now?". Repliikki on lainattu suoraan ja häpeilemättä elokuvasta The Blind Sind, jota en suosittele muille kuin amerikkalaisen jalkapallon ylimmille ystäville. Täällä vaan tulee käytyä elokuvissa kohtalaisen usein, kun lähin teatteri sijaitsee parin korttelin päässä ja noin kolmella-neljällä eurolla saa katettua sekä sisäänpääsyn että popcornit.

Tunnen jo luopumisen tuskaa. Kolmen kuukauden harjoittelujen pitäisi olla laittomia. Alan vasta pikkuhiljaa olemaan hyödyksi suurlähetystössä, kun tiedän mistä puhutaan ja mitä suunnilleen minulta odotetaan. Vielä riipivämpää on, että vastalöydetyn ystäväpiirin jäsenet pikkuhiljaa palailevat kotimaihinsa. Varma loppusuoran merkki, sinänsä tosin positiivinen, on että äiti ja Jenni saapuvat vihdoin huomenna. Jännittävää. Toivottavasti viihtyvät. TP Adventure Tours ainakin tekee parhaansa. Epätodellinen fiilis mennä kentälle vastaan. Mutta ei noita hötöpäitä voi päästää kahdestaankaan tötöilemään.

Kirjoittaessani ehdin jo välillä unohtamaan mihin otsikko viittasi. No, tietenkin jokapäiväiseen huomioon, mitä tällainen hehkeä valkyyria kadulla kävellessään täällä saa. Päivän hyvyyden voi helposti mitata sillä, saako aamuiset "Hola mamita!", "Ojos bellos!", "Hmmm rrrrubia!" -huudot hymyilemään vai pyörittelemään silmiä. Niin pitkään, kuin kukaan ei huuda "Gorda!" ("läski") tai "Fea!" ("ruma"), pitänee olla tyytyväinen. Noitakin täällä tykätään käyttää. Suomalaiseen korvaan rankin lienee "Negro feo". Suomennosta ei tarvinne.

Politiikkakatsaus reissusuunnitelmien lomassa

2010-03-17T17:01:00.000-07:00

Hehheh, satuin tässä etsimään blogeja reissuvinkkejä varten, ja arvatkaapa vain, mitä nousi esiin Google-haulla "blogi Caracas"? Minun ikioma pökäleaiheinen ylpeyteni! Siitä vaan etsimään lisätietoa minusta, tulevat työnantajani. Virtuaaliminäni on valmis. Itseasiassa olin etsimässä malttamattomana ideoita tulevaa kuukauden lomaani varten: alunperin suunnittelin harjoittelun loputtua huhtikuun puolessa välissä lentäväni Väli-Amerikkaan ja Costa Ricaan, muta taannoisen devalvaation myötä venezuelalaisetkin maksavat lennoistaan normaaleja hintoja, ja bussimatkailu lähiseuduilla alkoi houkuttaa. Nyt olen vahvasti kallistunut Kolumbian kannalle. En halua suunnitella liikoja, kun kerrankin on mahdollisuus seikkailla ilman aikatauluja, mutta toisaalta meinaa ahneus iskeä: olisihan se Ecuadorkin siinä ihan lähellä. Saa kertoa vinkkejä Kolumbia-, ja miksei Ecuador-kokemuksistakin! Mutta pitäydytään Ecuadorin pohjoisissa osissa, niin ei iske yhtäkkinen hinku jatkaa matkaan saman tien Peruun ja vielä ties minne.

Tästä Venezuelasta on tulossa toisaalta yhä tutumpi, toisaalta yhä jännittävämpi paikka elää. Olen vasta viime aikoina havahtunut siihen, miten pieni kaupunki tämä ulkomaalaisille on, ja miten rajoitetussa elintilassa useimmat meistä täällä pyörivät. Jos minä, kahden kuukauden maassa oleskelun jälkeen, törmään lähes päivittäin kadulla, kaupassa tai kahvilassa suppean tuttavapiirini edustajiin, voi siitä jo päätellä, että piiri pieni pyörii Los Palos Grandesin alueella. Samaten tuntuu erikoiselta saada kahdelta eri taholta, jotka itse tunnen täysin eri yhteyksistä, kutsu lähteä saman porukan kanssa rannalle. Ihailen kovasti niitä, jotka sitkeästi ovat hankkineet itselleen täysvenezuelalaisen kaveripiirin. Näin lyhyellä aikajänteellä on vaan niin kovin luontevaa viettää aikaa muiden väliaikaisessa elämäntilassa olevien urpojen ulkomaalaisten kanssa.

Jännittävän Venezuelasta tekee tällä hetkellä ensisijaisesti ilmassa leijuva täyden energiakriisin uhka. Maa kärsii El Niñon mukanaa tuomasta kuivuudesta, viimeisen 11 vuoden aikana täysin laiminlyödyistä energiainvestoinneista, lähes pelkästään vesivoimaan nojautuvasta sähköntuotannosta sekä presidentistä, jonka ainoa vastaveto tilanteeseen on ollut todeta "Jumala on bolivariaaninen. Kohta sataa." Gurin patoaltaan, joka tuottaa kaiketi noin 50 % Venezuelan käyttämästä sähköstä, pinta laskee uhkaavasti kohti tasoa, jolloin suurin osa turbiineista lakkaa toimimasta. Suurin osa maasta kärsii jo nykyisellään pitkistä sähkökatkoista, ja maaseudulla on opeteltu uudestaan suolaamaan ja kuivaamaan lihat ja muut pilaantuvat elintarvikkeet. Kolumbia on tarjoutunut myymään sähköä, mutta ensi syksyn vaalien alla ei poliittinen johto halunne luopua tärkeästä vihollisesta populismin nimissä.

Jännittävää on myös maanantaina annettu lausunto internetin käytöstä. Hallituksen mielestä netti ei ole sitä varten, että kuka tahansa voisi sanoa siellä mitä tahansa. Näin ollen nyt spekuloidaankin mahdollisuudella siirtyä yhden palveluntarjoajan - tässä tapauksessa valtion - kontrolloimaan nettikäyttöön, Kiinan ja Kuuban malliin. Pitääpä nauttia Facebookista täysin rinnoin (ei, en ole hankkinut silikoneja, kyseessä on kielikuva) nyt kun vielä voin.

Ja mitäkö minulle kuuluu? Mukaillen vanhaa iskelnähittiä: "Tiina Juulia se fui buscando el sol y la playa/ con su maleta de piel y su bikini de rayas". Viikonloput on mennyt rannalla milloin milläkin porukalla, viikot töissä raportoiden, kokoustaen ja tiivistellen. Illat menevät kavereita nähden, kokkaillen, lukien, leffoja katsoen. Ai että tämä ulkomailla eläminen on jännittävää.. Näitähän ei Suomessa voi missään nimessä tehdä. Myönnettäköön, Helsingissä ei välttämättä tulisi käytyä kokkareilla juhlistamassa YK:n AIDS-raportin julkaisua tai kanadalaisen valokuvanäyttelyn avajaisia.

Olen yrittänyt parhaani mukaan tähän asti välttää ruokaraportointia, kun en tiedä kiinnostaako se oikein ketään, enkä myöskään mistään hinansta halua astua ruokabloggaajien reviirille. Nyt minulla on kuitenkin jostain
syystä pakottava tarve kertoa, että olen oppinut käyttämään kolmea minulle entuudestaan tuntematonta raaka-ainetta: yuccaa eli maniokkia eli kassavaa (keitettynä, paistettuna tai vaikka grillattuna), ruokabanaania eli platanoa (keitettynä, friteerattuna, muussina, gratinoutuna) ja esikäsiteltyä maissijauhoa (maissipannukakuiksi eli arepoiksi taputeltuna ja vaikkapa kanan ja avokadon kanssa syötynä). Ei ole mennyt hukkaan tämä reissu.

Pusuja Suomeen ja matkavalmistelutsemppiä ja tuliaistenhaalimisintoa äitille ja Jennille, jotka lentävät tänne ensi viikon perjantaina. Ja isille vielä kerran PALJON ONNEA :)

Korkeakulttuurielämysrientoja

2010-03-08T17:20:00.000-08:00

Viikko sitten Venezualassa nostettiin minimipalkkaa kymmenellä prosentilla. Nyt minipalkka on, epävirallisella vaihtokurssilla, n. 120€ kuussa. Syksyllä palkkaa nostetaan vielä 15% alkuvuoden tasosta. Laupias ele, joka kuulostaa hyvältä pyrkimykseltä edes vähän tasoittaa tuloeroja, mutta joka kompastunee ennustettuun 30% inflaatioon. Samaan aikaan, kun keskiluokka ajautuu asumaan barrioihin olemattoman infrastruktuurin ja huumejengihallinnon piiriin Caracasin asumiskustannusten ja vuokratason johdosta, kulkevat yläluokan lapset kouluun neljän turvamiehen saattamana.

Minä puolestani pääsin nauttimaan systeemin hyvistä puolista kuluneella viikolla. Itse maestro Claudio Abbado oli Caracasissa vierailulla, ja hyvän tavan mukaisesti konsertti oli katsojille ilmainen. Viulisti Elina Vähälän vierailu oli toinen kulttuuriviikon kohokohta. Vaalea suomalainen sai konserttisalissa rocktähden kohtelun, eikä suotta. Muutenkin suhtautuminen klassiseen musiikkiin on jotenkin luontevampaa kuin Suomessa, nuoret saattavat yhtä hyvin päätyä illalla konserttiin kuin vaikkapa elokuviin. Caracas onkin nimenomaan klassisen musiikin saralla ansioitunut kaupunki: täällä on jo 35 vuoden ajan ollut toiminnassa "systeemi", joka nostaa slummien lapsia musiikkiopintojen pariin, loistavalla menestyksellä.

Viikon kruunasi vaihtariporukalla tehty ekskursio Moroccoin kansallispuistoon. Matka alkoi lauantaiaamuna 5.30 puolen porukasta ollessa luonnollisesti jo/vielä kännissä edellisillan jäljiltä. Univelkojen kuittaamiseen aiottu bussimatka vaihtui luontevasti bussikäytäväsalsaksi, cuba librejen virraksi, sekä loputtomaksi pissataukojeen jatkumoksi. Mochiman rannat ovat juuri sitä, mitä rannoilta nyt voi odottaa: kirkkaanvalkoista hiekkaa, kirkkaanturkoosia vettä, lempeinä kaartuvia palmuja. Pahimmat känniääliöt sammuivat illan mittaan, ympäripäissään yksin hortoilemaan lähtenyt ranskalaistyttö löytyi ja ilta vietettiin grillailun ja leppoisan jutustelun merkeissä. Sunnuntain kohteet olivat, jos mahdollista, vielä kuvauksellisempia. Päivä huipentui kahden mangrovesaaren välissä sijaitsevaan Los Juanesin salmeen, mutta jossa hiekkapohjaa hivelevä linnunmaidonlämpöinen vesi ulottuu vyötärölle asti, ja jossa voi niin halutessaan ostaa piña coladan, paellalautasen tai tuoreen hummerin vieressä kelluvasta veneestä

Kotimatka onkin sitten tarina erikseen. Voin kertoa, että siihen liittyi maastopalo, auto-onnettomuus ja normaali Caracasiin saapumistungos, joiden ansiosta seistiin ruuhkissa neljä ylimääräistä tuntia; opiskelijaporukka, jonka EI tarvitse tehdä töitä maanantaiaamuisin (miksi tää skenaario alkaa kuulostaa tutulta?), miljoona pulloa rommia, todella huonoa reggaetonia, särkevä kaiutin ja soivat korvat. Kuulunee kulttuurielämysten luokkaan.

Hyvä ruoka, parempi mieli

2010-03-02T08:02:00.000-08:00

Olipa illallinen eilen! Ranskalaisen kauppaketju Éxiton kansallistamisen myötä monet Hadrienin ranskalaisista tuttavista palaavat pikaisella aikataululla kotimaahan, joten meillä kotona järjestettiin epämuodollinen illallistilaisuus. Ah ne lihat ja juustot... Paikallisessa ruokavaliossa homejuustot ovat harvinaisuus, onneksi on espanjalaisia ja ranskalaisia muistuttamassa elämän suurista iloista. En muistanutkaan miten hyvälle tuulelle brie, punaviini ja hyvä seura saavat.

Viikonloppu vietettiin rannalla, Choronissa, joka periaatteessa ei ole kauhean kaukana Caracasista, mutta joka hankalan maaston takia tuntuu olevan toisella planeetalla. Hassuja kohtaamisia: rantabulevardilla illalla tambureiden soidessa Ana törmäsi tuttuun poikaan kolumbialaisesta kotikylästään ja jopa minä itse törmäsin suppean paikallisen tuttavapiirini edustajaan. Sain salsaopetusta, mutta ei siitä tainnut olla paljon apua. En vaan löydä rytmiä, saati sulavaa lantionkeinuntaa. Ei auttanut rommikaan.

Oli muuten puolentoista tunnin por puesto -matkalla vuorten yli mahalaukun sisällössä pitelemistä. Kotimatkalla olin onneksi ennätysväsynyt, niin ei paljoa tarvinnut yökkäillä. Maracaissa bussin vaihdon yhteydessä käytiin vielä lounaalla Anan serkun luona. Sain hyvän tuntuman kolumbialaisiin ruokiin ja hyviä vinkkejä mahdollisesti tulevaa Kolumbian matkaa varten.

Mitäs muuta? Perjantaina katsottiin, valitettavasti, Suomi-USA -ottelu kaapelikanavilta kollegoiden kanssa. Opin monta uutta kirosanaa espanjaksi.

Kunpa välillä sataisi.

2010-02-22T16:51:00.000-08:00

Eilisen tunnelmia:

Miksi täällä pitää koko ajan paistaa aurinko?
V***u älkää tulko puhumaan minulle espanjaa.
V***u älkää tuijottako minua, vaikka olenkin ainoa yli 160-senttinen täällä metrossa.
V***u voitteko puhua hiljempaa.
Haluan olla rauhassa jossain viileässä paikassa ja syödä irtokarkkeja. Ainiin, eihän täällä ole viileätä paikkaa, eikä sen puoleen irtokarkkejakaan.

Niin klassiset kulttuurishokin oireet, että osasin kaiken ärsytyksen keskellä jopa vähän nauraa itselleni ja todeta, että kyseessä on aika luonnollinen ja ohimenevä ongelma. Kulttuurishokki yhdistettynä palaneeseen selkään, vähän karheaan kurkkuun, myttyyn menneeseen konserttivierailuun, paahtavaan helteeseen ja vesikatkoihin saivat haikailemaan ruispalojen ja meetvurstin perään. Sen sijaan otin ensiavuksi kupin hyvää kahvia ja ihanan suklaaleivoksen naapurikuppilasta.

Tähän ärsytyspurkauksen perään on hyvä purkaa vielä ulkonäköturhautumia. En ole koskaan ikinä elämässäni yhteensä nähnyt niin paljon tissimassaa kuin täällä. Ihan totta, suurimmalla osalla naisista on järkyttävän kokoiset hinkit. Joko omat, mutta useissa tapauksissa selvästi muovista rakennetut. Mikähän siinä oikein on, kuulemma on yleistä antaa tissit 15-vuotislahjaksi. Ja niitä sitten esitellään auliisti. En ymmärrä, miten kukaan mies pystyy tekemään töitä kaupungissa, jossa hunajamelonin kokoiset kumipallot pomppii silmille joka ikisestä kaula-aukosta, kun minullakin on tekemistä, etten jää kadulla tuijottamaan suu auki. Toinen huomiota herättävä piirre on muhkeat, täydellisen epäeurooppalaiset peräpeilit, joitten päälle pystyisi laittamaan vaikka täyden maitokannun ilman, että se kaatuisi. Tähän kun lisää paikallisten pakkomielteen pitkiin hiuksiin, niin voi helposti ymmärtää, että minä en ehkä sulaudu joukkoon ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Taidan itseasiassa olla Caracasin ainoa alle 60-vuotias naispuolinen henkilö, jonka hiukset eivät ulotu lapaluiden alapuolelle.

Noin, nyt kun ärsytyksen ensimmäinen aalto on päässyt laantumaan, voin keskittyä Venezuelan hienoihin puoliin. Ihmisiin. Uusiin ystäviin. En ole koskaan ikinä missään ollut paikssa, jossa on näin helppo saada uusia kontakteja; edes kauppiksen orientaatioviikolla mursuvuonna, kun tulevat ammattiverkostoitujat harjoittivat sosiaalisia taitojaan, ei ole ollut näin luontevaa tutustua uusiin ihmisiin mitä ihmeellisimmissä tilanteissa. Perjantain ilmastomuutoskonferenssissa tapasin Maria Gabrielan, joka arvasi ulkonäöltä minun olevan suomalainen, sekä Paulan, jonka kansssa sovittiin menevämme yhdessä rannalle. Eilen istuin iltaa Yang Haon ja muiden uusien kiinalaisten ystävieni kanssa, ja tänään tutustuin meksikolaiseen Alvaroon kauppakeskuksen käytävillä. Lisäksi meillä on uusi kolumbialainen kämppis, Ana, jonka kanssa ehdittiin jo suunnitella yhteisiä reissuja. Marcos on edelleen pitänyt minusta hyvää huolta, käyttänyt rannalla ja näyttänyt paikkoja, joskin ollen samalla niin machomaisen ylihuolehtivainen, että olen ottanut tavakseni valehdella menneeni taksilla hänen mielestään vähänkin epämääräisempiin paikkoihin, etten joudu turvallisuussaarnan kohteeksi.

Hola gringa!

2010-02-17T17:48:00.001-08:00

Ihan ensimmäiseksi haluan kertoa uudesta poikaystävästäni. Kyseessä on erittäin avulias kaveri, joka on lähettyvillä aina tarvittaessa - ei tosin koskaan liian lähellä. Mutta aina, kun joku huolestunut äijänkäppyrä tulee tiedustelemaan, olenko yksin, on tämä superkiltti poikaystäväni joko ostamassa minulle jäätelöä, hankkimassa taksia tai varaamassa hotellia. Sama poikaystävä tulee ritarina paikalle, kun kansalaiskaartilainen huikkaa "Hola gringa, mitäs teet?" -"No soy gringa, soy de Europa, ja odotan poikaystävääni." Jos ylimääräistä huolenpitoa ei lasketa, ei yksin matkustamisessa ole ollut mitään ongelmaa. Aina löytyy joku, joka on menossa samaan paikkaan, näyttää bussipysäkit, kertoo missä jäädä pois ja miten pyyhkiä pylly. Enkä edelleenkään koe olleeni missään vaaratilanteessa; apua pyytämällä tuntuu ennemmin saavan paikalliset puolelleen, kuin punomaan juonia typerän hupakon pään menoksi.

Kuluneina päivinä on juhlittu niin ystävänpäivää, karnevaaleja, laskiaista, kiinalaista uuttavuotta kuin kandivalmistujaisianikin. Tarpeeksi paljon hyviä syitä lähteä kaupungista niin puskaan kuin tässä maassa ylipäänsä pääsee - tässä tapauksessa Los Llanoksen savannimaisemiin ihmettelemään anakondia ja kaimaaneita, kalastamaan piranjoja ja ratsastamaan pitkin peltoja. Matkaseurueeseen kuului neljä kiinalaista, joiden ansiosta tiedän, että nyt vietetään tiikerin eli siis MINUN vuottani ja että minun täytyy käyttää koko vuosi punaisia alusvaatteita karkoittaakseni pahat henget; virolainen pariskunta; italialainen vuorikiipeilijä sekä paikallinen oppaamme Jorge. Taisin saada uuden ystävän yhdestä kiinalaisesta, joka vieläpä asuu tässä parin korttelin päässä.

Ensimmäinen ilta paikallisen farmin campamientossa riippumatossa köllötellessä tuntui hitaaaaaalta ja piiiitkältä, näin suurkaupungin elämänrytmiin tottuneena. Mutta siinä vaiheessa, kun päivälämpötilat nousivat 40 asteeseen, aloin hiljalleen arvostaa paikallista rauhallista elämäntyyliä, nousemista kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan, nelituntisia siestoja kuumimpaan aikaan ja kylmiä suihkuja. Tänä aamuna kotimatkalla, kun yöbussi kökötti Caracasin liepeillä ruuhkaan jumiutuneena aamuviidestä aamukahdeksaan, tuli jo ikävä maaseudun rauhaan. Vietettyäni yön bussissa, kolme yötä riippumatossa ja vielä yhden yön bussissa, veikkaan että tänä iltana uni maistuu.

Punaista näkyvissä

2010-02-11T06:22:00.000-08:00

Matkatavaroita ja mukaan otettavia työvaatteita kuukausi sitten valikoidessani tuli mieleen kysyä, josko punaisella värillä sattuisi tässäkin maassa olemaan joku erityissanoma, jota en kirkuvanpunaisine mekkoineni tahdo julistaa. Hyvä näin, sillä Hugo-setä on kaikesta päätellen kovin mieltynyt punaiseen: metrossa aamuisin valtion työntekijät erottaa helposti punaisten pikeepaitojen perusteella, bensa-asemat ovat kaikki viime vuosina vaihtaneet väritystään hopean ja sinisen sävymaailmasta punaisempaan suuntaan ja jopa hallituksen ylläpitämät nettisivut ovat punaisia. Itse kannan korteni solidaarisuuden kekoon maalaamalla kynteni punaiseksi.

Näin punaista myös tulevaa viikonloppua järjestäessäni. Edessä ovat nelipäiväiset karnevaalihulinat, ja jotenkin ei juolahtanut mieleenkään, että koko maa viettää samoja kekkereitä ja että vaikkapa nyt bussilippuja saattaa olla haastava löytää. Maanantai-illan ja tiistai-aamun vietinkin juosten ympäri kaupunkia ja kiertäen kaiken maailman bussiterminaalit lippuja metsästäessäni. ”Pääseekö Meridaan torstai-iltana?” ”Ei.” ”Pääseekö Barinasiin torstai-iltana?” ”Ei.” Perjantaiaamuna?” ”Ei.” ”Perjantai-iltana?” ”Ei.” ”Aha.” Neljännestä terminaalista pahamaineisesta la Banderan kaupunginosassa sain lopulta ostettua menolipun poikkeuksellisesti etukäteen ja pääsen kuin pääsenkin nelipäiväiselle safarille Los Llanoksen savannialueelle. Tietoteknisistä rajoitteista johtuen useimmat bussiyhtiöt myyvät lippunsa vasta samana päivänä, minkä lisäksi kukaan ei myy paluulippuja, vaan ne on ostettava perillä. Tuon terminaalin kautta tulee kulkemaan 200 000 ihmistä karnevaalien alla – saanen uuden sulan mielenkiintoisten kokemusten hattuuni.

Karnevaalikokemuksista viisastuneena hankin saman tien bussiliput pääsiäisviikolle ja hoidin hotelli- ja matkavaraukset kuntoon äidin ja Jennin vierailua varten. Jos haluatte päästä osallisiksi tuleviin matkafiiliksiin, kannattaa katsoa elokuva Up – Ylemmäs. Näihin maisemiin ollaan muiden muassa menossa.

Myös sunnuntaisella Colonia Tovarin vierailulla oli teemavärinä punainen – tällä kertaa mansikoiden muodossa. Colonia Tovar on äärimmäisen saksalaishenkinen pieni pakopaikka parin tunnin ajomatkan päässä Caracasista. Nykyään kaupungin arkkitehtuuria ja kulttuuria suojellaan erinäköisin pykälin, minkä ansiosta korkeiden vuorten keskellä olevassa kylässä voi oikeasti kuvitella olevansa Schwarzwaldin uumenissa. Pienistä kojuista katujen varsilla saa ostettua bratwurstia, säilöttyjä persikoita, marmeladeja ja marenkeja. Jotenkin hellyyttävää, joskin samalla vähän karmivaa, millaisella vakaumuksella tiivis maahanmuuttajajoukko voi takertua omaan kulttuuriinsa. Millaisellakohan imperialistisella ylemmyydentuntoisella paatoksella varustettuna sitä itse on liikenteessä?

Neljäsosan etappi

2010-02-07T04:46:00.000-08:00

Tänään on kulunut kolme viikkoa siitä kun saavuin Caracasiin. Ja koska harjoittelu kestää kolme kuukautta, voidaan käytännössä juhlia neljäsosan etappia. Uskomatonta - jo tässä vaiheessa voin todeta, että kolme kuukautta on TODELLA lyhyt aika tulla tutustumaan mihinkään maahan, kulttuuriin, suurkaupunkiin tai työpaikkaan. No okei, aika täydellisiä jäätelöpalloja siinä ajassa oppii kyllä pyörittämään. En ole pitänyt varsinaista tilastoa, mutta lasken saaneeni noin sata miljoonaa poskipusua, maistaneeni seitsemää erilaista kaljaa, lukeneeni sata sanomalehteä, ymmärtäväni paikallisten puheesta 300% enemmän ja pelkääväni kadulla liikkumista 95% vähemmän, kuin saapuessani.

Tuo turvallisuus on jännä juttu; jossain Caracasin turvallisuustilannetta verrataan Bagdadiin, ja turisteille näytettävien tilastojen perusteella maan voisi kuvitella olevan sisällissodassa. Ei se taida ihan niin mennä. Täällä asuu miljoonia ja miljoonia ihmisiä, jotka työskentelevät, shoppailevat, käyvät ulkona ja lenkkeilemässä ilman kummempia turvajärjestelyjä. Tottakai on hyvä tiedostaa, että barrioihin ei ole menemistä ja että on parempi olla hankkiutumatta tekemisiin huumekartellien kanssa. On myöskin mahdollista, että tulen täällä ryöstetyksi - niinkuin kaikki muutkin lähetystön työntekijät, suulähettilästä ja siivoojaa lukuunottamatta. En kuitenkaan ole missään vaiheessa, missään tilanteessa tuntenut oloani uhatuksi. Tiedoksi myös, että kävin ostoksilla ihastuttavalla, kuhisevalla ja täynnä halpoja kauppoja olevalla Sabana Granden alueella, jota Lonely Planet kuvailee termillä "rougher climes". Ei kannata yksisilmäisesti uskoa kaikkea, mitä lukee.

Töiden puolesta niin EU:n kauppapoliittinen kokous, kehitysyhteistyökokous kuin myös vankiloiden tilannetta kuvaavan ihmisoikeusraportin julkistustilaisuus ovat olleet avartavia kokemuksia. Useimmat ulkomaiset yritykset, siis ne joiden toimintaa ei olla toistaiseksi kansallistettu, eivät ole onnistuneet kotiuttamaan Venezuelassa tekemiään voittoja kahteen vuoteen voimassa olevan valuuttakontrollin vuoksi. Kotiuttamiseen kun tarvitaan pitkä ja raskas byrokraattinen prosessi valuuttaviraston ja keskuspankin kanssa, eikä lopputulos silti ole kirkossa kuulutettu. Moni yritys on näin ollen valmis hankkimaan ulkomaista valuuttaa keinolla millä hyvänsä saadakseen rahansa ulos maasta. Näin syntyvät pimeät valuuttamarkkinat, joilla eurosta maksetaan 8,3 bolivaria virallisen kurssin ollessa devalvaation jälkeenkin 5,9.

Vaihtari-Marcos on tehnyt minusta itselleen adoptiokaverin - tiistaina käytiin kävelemässä vieressä tököttävällä upealla Avila-vuorella auringonlaskun aikaan ja keskiviikkona pääsin tutustumaan ulkomaisiin ja paikallisiin vaihtareihin tuossa viereisellä terassilla. Torstai olikin social butterfly -päivä: Kanadan suurlähetystö järjestää joka kuun ensimmäinen torstai pubi-illan terassillaan, missä vierähti muutama tunti alkuillasta kaljan ja hampurilaisten parissa tulevien diplomaatinalkujen verkostoitumisintoa ihaillessa, minkä jälkeen siirryin - rumpujen pärinää - Marcoksen syntymäpäiville. Kivat pippalot, joskin sain osakseni tarpeetonta nöyryytystä, kun jonkun neronleimauksen ansiosta kaikki halusivat nähdä suomalaisen tanssivan merengueta. Ei tarvinnut kauaa esitellä jumppaavan kynttilän tanssiliikkeitä, kun yleisö tuntui saaneen tarpeekseen. Tästä masokistisesta kokemuksesta huolimatta näissä lattaritansseissa on jotain kummaa vetoa... Saavat luvan opettaa askeleet ennen seuraavaa esitystäni. Taidoissa on hieman kirittävää, sillä jo kolmevuotiaaat pikkutytöt tuntuvat kadulla hakevan tanssiaskeleita, kun jostain pärähtää soimaan salsa, merengue tai reggaeton.

Lauantai oli rantapäivä. Olen niin kertakaikkisen onnellinen, että viimein pääsin makaamaan ketarat ojossa Karibian auringon alle turkoosien aaltojen vyöryessä hienolle rantahiekalle palmujen katveessa.. Lähdettiin työporukalla ja parin paikallisen poikaystävävahvistuksen voimin ennen aamukahdeksaa ajamaan kahden tunnin matkan päähän itään Chirimina-nimisen pikkukylän rannalle loikoilemaan. Ihana päivä, ihanat rantaeväät (vesimelonia, mangoa, sipsejä, jääteetä, kaljaa ja empanadoja), huippu seura.

Niin halpaa bensaa! – Sävel: Vesku Loiri

2010-02-02T12:29:00.000-08:00

Pääsin eilen illalla yksityiselle kaupunkikierrokselle, kun Helsingistä vaihdosta viikonloppuna kotiutunut Marcos vei minut katsomaan nähtävyyksiä. Ja niitähän riitti: kiertoajelu ristiin rastiin kesti liki kolme tuntia; paljon jäi näkemättäkin. Kohokohtiin lukeutui Hugo-sedän residenssi, jota ympäröivät suljetut kadut ja jonka vieressä on eduskuntatalon kokoinen henkivartiokaartin keskus; barrioiden lepattavat valot kaupunkia reunustavilla vuorenrinteillä turvallisen etäisyyden päästä auton sisätiloista käsin ihailtuna; moottoritie, jolla transvestiitit tarjoavat palveluksiaan öisin sekä ajelun kruunaava cachapa, perinteinen venezuelalainen jauhoista tehty makeansuolainen taitettu paksu lettu, jonka sisään kätkeytyy noin kilon verran juustoa. Puh, sanoin minä syötyäni puolet. Kaikkein ravisuttavin kokemus oli kuitenkin bensa-asemavierailu: TANKKI TÄYTEEN = 0,40€. Täydellisen käsittämätön hallituksen subventio, jonka tarkoituksena on pitää autoileva kansa tyytyväisenä. Olisi luullut, että halpa liha ja halpa rommi riittävät.

Viikonloppu meni juhlavissa merkeissä. Kämppäkaveri Katiuska vietti valmistujaisiaan perjantaina, joten koko asunto oli aamuneljään ja ilmeisesti pitempäänkin tupaten täynnä – ihmisiä, rommia ja tupakansavua. Ranskalaisista muodostui oma luontevan mannermaisesti röyhyttelevä ryhmittymänsä isoimpien ikkunoiden viereen, kun taas paikalliset valtasivat tanssilattian sulavine lantionkaarteineen. Alkuillasta saatiin Katiuskan ja Hadrienin kanssa yksityinen musiikkiesitys, kun kuubalainen soolouraansa ulkomailla aloitteleva artisti, jolle Katiuska on kuvannut musiikkivideon, esitti meille uuden tuotantonsa playbackina. Lupasin käyttää kaupallisen osaamiseni hyödyksi ja tehdä tästä salsaa, sonia, räppiä ja rumbaa yhdistävästä tähdestä kuuluisan Suomessa. Nyt pitäisi vielä muistaa artistin nimi. Valmistujaisten lisäksi ohjelmaan kuului työkaverin syntymäpäivät, joita puolestaan juhlittiin syömällä paikalliseen tapaan aivan jumalattomat määrät ihanaa, mureaa, pehmeää lihaa. Harmi että Hannele itse on kasvissyöjä, muihin Hannelen poikaystävän Danielin sedän paistamat lihat kyllä upposi.

Sunnuntaina otin sitten itseäni niskasta kiinni ja kävin sekä spinningissä että paikallisbussilla somassa El Hatillon kylässä kaupungin liepeillä. Tuli Meksiko mieleen, kun istuin plazan laidalla syömässä lämpimiä churroja. Omia kuvia en ottanut, käsi ylös kuka yllättyi, mutta onneksi joku muu on joskus hoitanut homman kotiin.

Äiti ja Jenni tulevat kylään pääsiäisen kieppeillä! Siihen asti meneekin aika rattoisasti erinäköisiä varauksia tehden ja passinkopioita bussiasemilla esitellen. Yksi toive loppuun – olisi kiva saada kommentteja. Muuten joudun lataamaan sivuille kävijälaskurin, että tiedän ylipäänsä lukeeko tätä kukaan.

Vieras pökäle pöntössä ja muita hajuhaittoja

2010-01-26T15:57:00.000-08:00

Miten voi samana päivänä osua kohdalle 1) jonkun toisen HIRVIÖpökäle, joka ei suostu huuhtoutumaan pöntöstä maallisilla keinoilla ja 2) suuri kattilallinen huolella pohjaan poltettuja kikherneitä, jotka saavat koko talon haisemaan tuhkakupilta, johon on kustu? Jos näitä ei lasketa, niin muuten täällä on minun hienoja sieraimiani miellyttävä hajumaailma: päivän lämpö tuoksuu suomalaiselta kuumalta kesäpäivältä ja illan lämpö Suomen hiipuvalta kesäillalta. Yön lämpö tuoksuu Välimereltä ja aamulla tuoksuu nurmikko. Kun kuuman kesäpäivän tuoksuun yhdistää vielä katujen varsilla hodareita, arepoja ja hedelmiä myyvistä kojuista tulevat aromit, päästäänkin jo festaritunnelmaan.

Kävin eilen ennen töitä juoksemassa läheisessä Parque del Este -puistossa. Reitin varrelta terveisiä lähettivät sekä apinat että papukaijat. Ja tänään pääsin nauttimaan sosialismin hyvistä puolista: kauniisti hoidetussa vehreässä pikkupuistikossa pidetään ilmaisia joogatunteja illansuussa kaupungin pimentyessä.. Kiva vääntää itseään tuhannelle mutkalle ja katsella taivaalla mollottavaa Caracasin kuuta.

Mahdollisimman pian ennen viikonloppua pitäisi ratkaista dilemma: lähteäkö pienelle rantaekskursiolle Puerto Colombiaan vai jäädäkö kaupunkiin ja osallistua työkaverin syntymäpäiville. Ensimmäinen tarkoittaisi rusketusta, toinen taas uusia tuttavuuksia. Ja rommia. Ehkä se ensimmäinenkin tarkoittaisi rommia. Onpa paha.

Arjen opettelua

2010-01-23T11:09:00.000-08:00

Ensimmäisen työviikon jälkeen voi todeta saaneeni hyvän yleiskäsityksen paikallisista tiedotusvälineistä ja yleisimmistä puheenaiheista. Venezuelan tasolla liikelaitosten kansallistaminen, sähkökatkokset ja veden säännöstely saavat Chavezin kulloistenkin lausuntojen ohella paljon tilaa. Ulkomaan uutisissa taas näkyy Haitin tilanne sekä Chilen uusi oikeistolainen presidentti. Hauska pikku-uutinen kertoi siitä, miten eräs paikallinen vasemmistolaisryhmittymä on julistanut USA:n aikaansaaneen Haitin maanjäristykset koneellisesti. Muun muassa El Universal ja El Nacional ovat järkevämmästä päästä, mikäli joku teistä tahtoo samaistua espanjan opiskeluuni.

Keskiviikkona suurlähettilään rouva piti illanvieton Sibelius-Akatemian muusikoille. Joukossa sattui olemaan tutun tuttuja (kiitos Elina vinkistä), joten ensimmäinen edustusilta sujui rattoisasti. Torstaina käytiin vielä istumassa iltaa samalla porukalla. Sain paikalliselta trumpetistilta kyydin kotiin kokonaisen kolmen korttelin päähän - täällä nyt ei vaan kuljeta kadulla pimeän aikaan. Piste.

Vähän hintatietoja: parin viikon takaisen devalvaation lopulliset vaikutukset ovat vielä täysin pimennossa, vaikka dollarilla onkin kaksi rinnakkaista, kiinteää vaihtokurssia. Halvemmilla dollareilla tuodaan maahan peruselintarvikkeita ja kalliimmilla kaikki muu. Ruuan hinta täällä on USA:n tasolla, paitsi hallituksen subventoima liha. Paikallista ricottaa saa parilla eurolla kilon, eikä keitto- tai jauheliha maksa paljoa sen enempää. Bensa on halvempaa kuin juomavesi, 2 senttiä per litra, ja metrolla pääsee kulkemaan n. viiden sentin hintaan. Tämän aamun spinningtunti maksoi n. 3€ ja sen jälkeen ostamani tuorepuristettu melonimehu n. 1€. Kaikki muu täällä sitten ilmeisesti maksaakin, mutta eihän tänne shoppailemaan olla tultukaan :D Ja nyt puhutaan euron epävirallisesti käteiskurssista, virallisen kurssin mukaan valuuttaa vaihtaessa kaikki olisi tuplasti kalliimpaa.

Pusuja kaikille! Laitan lisäkuulumisia sitä mukaa, kun kerrottavaa tulee. Tämän viikonlopun vietän kaupungissa laiskotellen (ja espanjaa opiskellen; spinningissä opittua: "tres, dos, uno, ARRIBA, uno, dos tres, ATRÁS"), mutta näyttää siltä, että suurimman osan tulevista vietän reissun päällä.

Töitä, kieltä ja illanviettoja

2010-01-19T18:22:00.000-08:00

Noin, kaksi työpäivää takana ja mieletön vauhti päällä. Ensimmäisen työpäivän helpottavin uutinen oli se, että kukaan muukaan, paikalliset mukaanluettuina, ei ymmärrä autonkuljettaja-Josén puheesta mitään. En olekaan ummikko, tampio ja idiootti!

Tätä ensimmäistä työviikkoa leimaa raivokkaan espanjanopiskelun lisäksi Sibelius-Akatemien vaskisoittajien vierailu Caracasiin. Ensimmäinen työpäivä päättyi parituntiseen konserttiin, jonka päätteeksi sain taas tuntea olevani VIP: kapellimestarille esittäytyminen vartavasten kädestä pitäen, kotimatka diplomaattiMERSULLA (anteeksi aiempien tietojen epätäsmällisyys) suurlähettilään rouvan kera sekä kaiken huipuksi se, että residenssin vahtikoirat selkeästi tunnustivat VIP-statukseni ja tulivat nuuhkimaan tuttavuutta ja hakemaan rapsutuksia. Huomenna on pieni soirée muusikoiden kunniaksi residenssillä. Tiedän olevani maalainen, yksinkertainen, sivistymätön ja vähän vajaa, kun selostan juurtajaksain lähetystöelämän ylelliset piirteet, mutta pakkohan näistä on hehkuttaa nyt, kun näitä ymmärtää vielä itse arvostaa. Ja hei... panssarilasinen musta diplomaattimersu, onhan se nyt siisti!

Kielen oppiminen edistyy. Seuraan töissä Venezuelan tiedotusvälineitä Suomen medianäkyvyyden raportoimiseksi, joten kaikenlaiset vallan- ja vastavallankumoukselliset kielikukkaset ehtivät tulla tutuiksi. Myös Subwayssa syöminen on hyvä kielitesti - siinä vaiheessa kun osaa ottaa kastikkeeksi sitä mitä mieli tekee eli muutakin kun majoneesia tai ketsuppia, on jo aika pitkällä.

Äkkiä täällä tottuu siihen, että on itse päätä muita pidempi ja kymmenen astetta vaaleampi. Kadut ylitetään niin, että otetaan tiukka katsekontakti ajajaan, pidetään autonpuoleista kättä stop-asennossa ja liu'utaan kadun yli puuman notkeudella. Äkkiä tottuu myös siihen, että vesi on kortilla. Onneksi en ole koskaan ollut turhan tarkka henkilökohtaisesta hygieniasta.

Alkutunnelmia

2010-01-18T03:47:00.000-08:00

Saapuminen sujui kuin tanssi. Oikeasti, matkalla olisi voinut kosahtaa vaikka mikä: lyhyt vaihtoaika Pariisissa, Finnairin matkalaukkubingo, vastaanottokomitean löytyminen, asunnon löytyminen. Mutta ei: kentältä löytyi pikaisen puhelinsoiton jälkeen suurlähetysstön autonkuljettaja José, joka kuljetti vuorten läpi kaupunkiin ja pienen maisemakierroksen jälkeen kotiovelle asti DIPLOMAATTIBEMARILLA. Mukavanoloinen tyyppi, ja tuntui ymmärtävän täydellisiksi hiomiani lauseita. Harmi vaan, että itse ymmärsin vain sen, että ajettiin vankilan ohi ja että vuorten rinteille nousevat slummit ovat köyhiä.

Kämppiksinä täällä ovat ranskalainen, kolme vuotta Caracasissa asunut Hadrien venezuelalaisen tyttöystävänsä Katjushkan kanssa sekä ranskalainen Amélie, joka tosin palaa kotiin muutaman viikon päästä. Keksittiin jo, että puhutaan neljänä päivän viikossa espanjaa ja kolmena ranskaa, niin kaikki ovat tyytyväisiä ja voisin alkaa jossain vaiheessa ymmärtää jotain. Suihkuun pääsin vasta tänä aamuna, kiitos vedenjakelun säännöstelyn ja toistuvien vesikatkojen; muuten yhteiselo ja asuminen lähtivät hyvin käyntiin.

Työt alkavat tänään, tuossa puolentoista tunnin päästä. Tykkään jetlagista tähän suuntaan, tulee ihan superihmisolo, kun voi nousta kärppänä sängystä viiden jälkeen. Kiva lähteä vähän ihmettelmään kaupunkia ja tutustumaan metroverkostoon.

Kuvia tulee, kunhan saan niitä ensin otettua. Besos à todos! Oon ryhtynyt avokätiseksi :D